Rotaatiokoulutuksen alkuun ei ole enää kauaa. Neljä yötä. Ei mikään ihme, että merelliset ajatukset ovat pinnalla. Lupasin palailla pääsykokeiden tunnelmiin, joten muutamalla rivillä kertailen parin viikon takaisia tapahtumia.

Elämääni sekoittanut tiistainen puhelinsoitto poiki melko nopeita peliliikkeitä. Heti seuraavana perjantaiaamuna minun oli määrä olla aamuvarhain Turussa merivoimien esikunnassa ilmoittautumassa pääsykokeita varten. Laskeskelin, että jos pitää olla aamulla kahdeksalta paikan päällä ulko- ja sisäliikuntavartusteet sekä uimavarusteet mukana, niin pelikunto ei ole paras mahdollinen, jos on pitänyt herätä kuudelta ajamaan. Nuorisopastorin elämänrytmissähän se tarkoittaa, että on hädintuskin ehtinyt  nukkumaan. Niinpä tartuin halulla kenttärovasti tarjoukseen tulla yöpymään Turkuun. Sotilaallisen tarkkojen ajo-ohjeiden ja papillisen lämpimien isännöintien myötä oli olosuhteisiin nähden levollinen lähtötilanne. Kenttärovastin kertomukset laivaelämästä valmistivat ajatuksissa missioon.

Työssäni olen tottunut mustiin pukeutuviin ihmisiin, mutta myönnettäköön, että kultaisilla nauhoilla koristellut merivoimien upseerit ovat kyllä aika särmän näköisiä. Yksi sellainen oli vastassa, kun saavuin harvinaisen juhlallisen näköisen puolustusvoimien rakennuksen eteen. Kaksi muuta jälki-ilmoittautujaa olivat jo odottamassa. ”Pappi on paikalla. Kaikki ovat paikalla.” Karkuun ei enää päässyt. Kaikki ovet avautuivat vain magneettikorteilla. Myös ulospäin pyrkiessä.

Testitilaisuus piti ennakkotiedon mukaisesti sisällään soveltuvuustestin, englannin testin, cooperin, lihaskuntotestin ja uintitestin. Elättelin toiveita, että cooper olisi ollut ensimmäisenä ohjelmassa. Tiesin, että se oli ainoa ehdottoman varmasti karsiva osuus. Pidinkin lähes edesvastuuttomana sitä, että ennen juoksutestiä oli yritettävä keskittyä englanninkieleen, psykologisiin testeihin ja matkakorvauslomakkeen täyttämiseen. Jopa viimeisimmässä tuli takkuiltua, kun mielessä pyöri vain: ”Entä jos nilkka nyrjähtää tai tulee lihaskramppi tai…?”

Paperihommat oli parissa tunnissa suoritettu. Hullulta vain tuntui täyttää hakupaperia kriisinhallintavalmiuteen, vaikka oli siihen jo hyväksytty. Muodollisuudet on hoidettava. Sen jälkeen alkoi pelottava ja vakaa marssi kohti liikuntataloa sekä uhkaavana esikuntarakennuksen etupihalla siintävää 400m juoksurataa. Ehkä maailman kovaäänisin liikuntakasvatusupseeri oli liikkeellä sillä asenteella, että nämä miehethän juoksevat sen mitä pitääkin. Minulle ja toiselle juoksijalle ohjeistettiin huolellinen valmistautuminen, jonka jälkeen pääsin ensimmäistä kertaa tässä missiossa toteuttamaan paimenen tehtävää. Pohjakuntoni pitäisi riittää melko helposti 2300m juoksemiseen, mutta toinen kandidaatti suhtautui hieman kriittisemmin mahdollisuuksiinsa. Niinpä ryhdyin jäniksenä pitämään yllä tasaista vauhtia: 2 minuuttia per kierros. Hieman hätäisestä alusta huolimatta rytmitys oli toimiva. Niinpä ensimmäistä kertaa eläessäni juoksin cooperin alle 12 minuuttiin. Noin 11 minuutin kohdalla pysähdyimme onnittelemaan toisiamme vaaditun rajan ylittämisestä. Toivon, että pappina jumalanpalvelusta toimittaessani voisin synninpäästön yhteydessä edes kerran saada seurakuntalaisissa aikaiseksi niin suuren helpotuksen ja vapauden tunteen, jota itse koin onnistuneen juoksutestin jälkeen.

Hengityksen tasaannuttua vaihtuivat verkkarit sisäliikuntavälineisiin. Etunojapunnerruksien, puristusvoimamittarin, vastalihasliikkeiden ja syväkyykkyjen avulla kartoitettiin, ovatko miehet puuta vai rautaa. Olin etukäteen pyytänyt vapautuksen testistä, kun kylki oli hajonnut muutama viikko aikaisemmin punttisalilla, eikä se ollut vielä kunnossa. Varovasti testaten huomasin, että rauhalliseen tahtiin liikkeet onnistuvatkin jo. Ja onnistuivat vielä yli odotusten. Liikuntakasvatusupseeri totesi: ”Olet varmaan Suomen kovakuntoisin pappi.” Asia ei pidä missään tapauksessa paikkaansa. Enkä henkilökohtaisesti pidä lausahdusta suoranaisesti osoituksena omasta kunnostani vaan pikemminkin virkaveljieni keskimääräisestä liikuntaharrastuksesta. Samalla minulle ehdoteltiin laivan liikuntavastaavan tehtävää. Näin ei ehkä käy, mutta joka tapauksessa on kiva tutustua laivan liikuntamahdollisuuksien rajoihin. Olen elokuvista nähnyt muun muassa sen, miten käy, jos yrittää pelata jenkkifutista lentotukialuksen kannella. Ei siinä mitä. Uintikin on toki hyvä liikuntamuoto.

Uintitestit jätettiin tällä erää väliin. Ne eivät ole cooperin tavoin ratkaisevia testejä, joten ne ehtii suorittaa Upinniemessä koulutusjakson aikana. Testipäivä päättyi sotilaskodissa ruokailuun. Endorfiinit jylläsivät niin, että mitä tahansa kapteeniluutnantti kertoi operaatiosta, se tuntui upealta. Tosin kirjallisten testien alkaessa toinen upseeri oli puhutellut meitä sanoen, että seikkailunhaluiset voivat jättää lähtemättä. Homma kuulostaa hienolta, mutta eiköhän se todellisuus varsin pian paljastu. Isossa mittakaavassa missio on kertomisen arvoinen seikkailu. Laivaelämän arki sen sijaan on varmaan todellista työtä, ihmisten kanssa toimeen tulemista ja rutiinia. Silti into ei ole viela laantunut.

Olen siis vastannut myöntävästi ja läpäissyt tarvittavat testit. Aikatauluni - jos Herra suo - on seuraava: Marraskuussa olen poissa töistä rotaatiokoulutuksen ajan. Joulukuun olen siviilitöissäni vuoden loppuun asti. Virkavapaa kestää kevään ajan. Rippikoulujen alkaessa palaan takaisin oman sorvini ääreen.