Aina kysytään: mitä odotat. Aina olen vastannut: en mitään. ”Sitä saa, mitä tulee.”

Kun ajattelen asiaa tarkemmin, olen huijannut itseäni. En ehkä tietoisesti, mutta huijannut kuitenkin. Kyllähän minulla odotuksia on vaikka kuinka, kunhan osaisin pukea ne sanoiksi. Alle viikon päästä olen Upinniemessä. Reilun viikon päästä laiva irtoaa laiturista. Yritän ennen sitä tutkailla pääkoppaani ja muotoilla sanoiksi jotain siitä, mitä odotan tai kuvittelen, että tuleman pitää. Voin sitten reissun aikana tai sen jälkeen katsoa, pitivätkö ennakko-oletukseni paikkansa.

Laivaelämä on varmasti yksi suurimmista elämyksistä. Paperillahan reissu näyttää upealta. Ei ole vaikea liittää mukaan jenkkileffoista tuttuja värväyslauseita: ”Liity laivastoon! Näe maailmaa!” Kolmeviikkoinen purjehdus kohdealueelle. Matkalla muun muassa Biskajanlahti, joka tammikuussa on keskimäärin myrskyisimmillään. Pari pysähdystä välimeren alku- ja loppupäässä. Suezin kanava, Punainen meri ja Agaban lahti. Sitten edessä siintää Intian valtameri, sen rannattomat ulapat ja mielenkiintoisilta kuulostavat satamakaupungit. Jos tämä ei kuulosta kiehtovalta, niin mikä sitten?

Totuus vaan saattaa olla ihan toinen. Pääsykokeissa varoitettiin, että seikkailijat älkööt vaivautuko. Luvassa on ankaraa puurtamista ja puuduttavaa olemista. Minulla on sellainen käsitys, että laiva on merellä kerrallaan 8-12 päivää ja satamassa 2-4 päivää. Suurin osa missiosta on siis laivassa olemista. Ihan hyvin siis voisin sulkeutua reiluksi viikoksi kellarivarastoon ja kuvitella, että nyt reissataan maailmalla. Lämpöpuhaltimella saisi ilmastoakin simuloitua varsin hyvin.

Todellisuudessa odotettavissa ei kai ole ihan kumpaakaan ääripäätä. Uskon joukkoon mahtuvan monia mielenkiintoisia ja upeita kokemuksia. Toisaalta luvassa on varmasti yhtä lailla rutiineihin turtumista. Sitä vain en osaa arvata, kummalta tuntuu useammin.

Laivan liikkuessa kolmasosa miehistöstä ajaa laivaa. Toinen kolmannes on varalla tai muissa huoltotöissä. Viimeinen kolmannes lepää. Vuorot ovat neljän tunnin mittaisia, mikä konkareiden kertoman mukaan saa ajantajun häviämään hetkessä. Ensin häviävät tunnit. Sitten vuorokaudet. Ei ole kuulemma tavatonta, että lepovuorollaan kaveri on pyyhe ympärillä ja aurinkolasit silmillä menossa kannelle ottamaan aurinkoa, kunnes ovesta astuessaan huomaa, että ulkona on pimeää.

Tiiviin työrytmin lisäksi laivaelämää leimaa vahvasti ahtaus. Vielä kun virikkeetkin ovat vähissä, on puutumisen, turhautumisen tai taistelutovereiden välisten törmäysten riski suuri. Koulutuksessa sain hyvin vahvan vaikutelman erinomaisista ja asiansa osaavista rauhanturvaajista. Suurin osa heistä on palvellut laivalla, joten he tietävät, mihin ryhtyvät. Huumori on herkässä ja ankeat olosuhteet osataan ottaa vastaan pilke silmäkulmassa. Silti huonoja päiviä sattuu jokaiselle, ja tiiviissä ympäristössä sen huomaa normaalia elämäntilannetta helpommin. Odotan ja toivon, että kitkaa ei pahasti olisi.

Omalta osaltani odotan laivaelämään kotiutumista. Enkä epäile ollenkaan, ettenkö olosuhteissa pärjäisi. Viisi kuukautta on loppujen lopuksi hyvin lyhyt aika. Kaikkia kodin mukavuuksia ei ole tarjolla, mutta toivottavasti laivan jälkeen osaa arvostaa oman kämpän mukavuuksia enemmän. Kunhan vain elimistö pian tottuisi merenkäyntiin, niin ei tarvitsisi viettää koko komennusta partaalla oksentamassa. Toisaalta siellä näkee enemmän ja saa paremman rusketuksen.

 

Päivän sana: Puolivahti

Vahdit ovat nelituntisia työvuoroja. Vuorokauteen niitä sopii kuusi. Kolmessa vuorossa työskenneltäessä vuoroissa ei normaalisti tapahtuisi kiertoa. Jos on edellisenä yönä tehnyt 00-04 vahdin, tulee sama homma vastaan seuraavana yönä. Kun yksi kuudesta vahdista jaetaan kahtia, tulee vuorokauteen viisi vahtia ja kaksi puolivahtia. Nämä kaksituntiset vahdit sekoittavat työvuorot niin, että pahimmat vahtivuorot kiertävät ja tulee vaihtelua. Toisaalta saman järjestelmän ansiosta vuorokausirytmi menee totaalisen sekaisin.