Koulutuksessa tuli paljon uutta ja mielenkiintoista asiaa. Vaikuttavinta kokemusta ei silti tarvitse kauaa miettiä. Lukujärjestystä silmäillessäni en ollut varma, mitä pelastautumisharjoitukset pitävät sisällään. H-hetken lähestyessä aloin yhä kirkkaammin tajuta, että kohta mennään ihan oikeasti mereen uimaan! Minä edustan työkaverilta oppimaani koulukuntaa, jonka mukaan järvivesi on sitten sopivaa, kun se on 37 astetta ja siinä on poreita. Ounastelen silti, että harvan mielestä marraskuun viimeisten päivien lämpötilat kutsuvat veteen vilvoittelemaan. Onneksi tarjolla oli tarkoitukseen sopivia apuvälineitä.

Blogi%20005.jpg

Jäätävässä meressä uimisen avainsana on kerrospukeutuminen. Jalkaan pistetään pitkät kalsarit tai kahdet ja niiden päälle vaikkapa työhousut. Yläkroppaan puetaan t-paita, poolopaita, villapaita ja vaikkapa pakkastakki. Sitten koko komeus vuorataan pelastautumispuvulla.

Pelastautumispuku on vedenpitävä kapine. Saappaat ovat yhtä kokonaisuutta muun asun kanssa. Rinnan halki kulkevasta vetoketjusta hypätään pukuun sisään, jonka jälkeen kiskotaan hampaat irvessä jäykkä vetoketju kiinni. Hihansuissa ja kauluksessa on märkäpukukangasta olevat ihonmyötäiset mansetit, jotka kastuvat, mutteivät päästä vettä läpi. Jos puku on ehjä, edes ilma ei kulje puvusta sisään ja ulos. Pukeutumisen jälkeen ensimmäinen toimenpide onkin mennä mahdollisimman pieneen sykkyrään kyykkyyn ja samalla raottaa kaulusmansettia. Tällöin ylimääräinen ilma pääsee pois. (Hernekeittopäivän harjoituksissa ilmaus on syytä uusia aika ajoin.) Lopuksi puetaan reisitaskusta löytyvä märkäpukukankaasta tehty kommandopipo ja hihataskuissa olevat märkäpuvun hanskat.

Pukeutumisen jälkeen mietiskelin, että pitääköhän puku varmasti vettä ja miltähän tuntuu astua mereen. Turhaa pohdintaa. Neljästä rastista ensimmäinen oli hyppyrasti. Laivan keulakannella jaettiin pelastusliivit ja annettiin kolme ohjetta: 1. Hypätessä katse suunnataan horisonttiin. Jos katsoo alas, hyppyasento voi olla hieman etukeno, jolloin pitkän pudotuksen aikana saattaa kääntyä mahalleen. 2. Pelastusliivin kauluksesta vedetään käsillä alaspäin. Veteen osuessaan polyuretaanilla tai vastaavalla täytetyt kellukkeet voivat muuten kopsauttaa kipeän koukun leukaan. 3. Jalat pidetään ristissä, ettei vedenpaine huuhtele genitaalialuetta ylisuurella voimalla. Sitten jonoon ja partaalta mereen.

Harvoin tulee koettua sellainen tunneskaala muutamassa sekunnissa. Keulakansi lienee noin 4 metrin korkeudessa. Eihän se mikään korkea ole, mutta itse en ole sen ylempää hyppinyt edes uimahallissa. Kihelmöivä jännitys kasvoi jonon edetessä. Sieppaus mahanpohjasta ja yhtäkkiä kylmä, pimeä ja suolainen meren syleily. Kun olin pulpahtanut pintaan kuin korkki, ehti nopeasti vielä ihmetellä, miten vähän paleli ja kuinka puku muuttui hartioistaan plussapalloksi ja kellutti kivasti. Sitten oli nopeasti räpiköitävä paikalta, jotta seuraava kaveri ei hyppää päälle. Eteneminen tapahtuu selkä menosuuntaan. Mahallaan uiminenkin onnistuu, mutta on vaikeampaa. Pukuun jäävä ilma voi kertyä silloin jalkoihin ja ilman pelastusliivejä kauhova uimari on vaarassa muuttua jalat pinnalla kelluvaksi merimerkiksi.

Sormien verenkierto ei ole kovin voimakas, joten jatkuvasti märkinä olevat hanskat hyydyttivät kädet äkkiä. Narutikkaita takaisin laivaan kiivetessä joutui keskittymään, että ote pitää. Kannelle päästyä vuorossa oli tandemhyppy. Jos taistelijakaveri on sellaisessa kunnossa, että hän ei voi itse hypätä turvallisesti, hänet kuuluu ottaa reppuselkään. Niinpä treenasimme pari hyppyä siten, että ensin otin kaverin kyytiin ja sitten olin itse selkärepussa. Kyytiläisenä oleminen tuntui aika villiltä. Siinä on totaalisesti toisen vietävänä. Avuttomana mennään mukana, kun toinen juoksee tyhjän päälle. Kaksikkona samaan kohtaan pudotessa pääsee pelastusliiveistä ja pelastuspuvuista huolimatta aika syvälle.

Kolme muuta rastia olivat myös opettavaisia, mutteivät niin elämyksellisiä. Toisella rastilla harjoiteltiin palonsammutusta eri laitteilla. Kolmannella tutustuttiin laivanjättötilanteessa tehtäviin toimenpiteisiin ja pelastuslauttojen sijainteihin. Neljännellä rastilla opeteltiin etenemistä helpottavaa ryhmäuintia ja hypotermiaa ehkäisevää ”niputtautumista”. (Oli sillä joku oikeakin nimi, mutten muista sitä enää.) Lisäksi kavuttiin pelastuslauttaan ja tutustuttiin siellä toimimiseen. Järkeenkäypiä sääntöjä olivat kaikki lautan sisäpohjan kuivaamisesta hätärakettien toimintaan. Erityisen mieliinpainuva opetus oli kuitenkin toiminta tilanteessa, jossa luonto kutsuu. Ilmalla täyttyvissä pelastuslautoissa ei luonnollisesti ole erillisiä kylpyhuonetiloja. Ulkonäöltään se on kuin suuri lasten kahluuallas, jossa on teltta päällä. Sisään sopii 20 henkeä. Siksi ohje kuului: Tarpeet tehdään yhtäaikaisesti, jonka jälkeen melotaan vähintään 500 m ja mieluummin 1,5 km päähän, ennen kuin petokalat tulevat hajun houkuttelemana paikalle.

Blogi%20006.jpg

Ritari säihkyvässä haarniskassa valmiina pelastamaan… itsensä. Tai kaislahameisia neitoja trooppisilta meriltä.

Lopuksi vielä koen tärkeäksi painottaa mahdollisille superempaattisille blogin lukijoille: Koska meillä pidetään näin tarkkoja harjoituksia ja varaudutaan äärimmäisiin tilanteisiin, niin se juuri kertoo siitä huolellisuudesta, jolla laivasto toimii. Ja siksi äärimmäisiä tilanteita pääsee syntymään äärimmäisen harvoin.

 

Päivän sana: Parras

Laivan laita. Ensimmäisen kerran kuulin sanan, kun kenttärovasti kertoi, että yksi reissun haasteista on se, että partaat ovat lähellä. Ollaan pienessä yhteisössä. Parras lienee sanana käytetyin sanonnassa: olla kuilun partaalla. Parrasvalotkin ovat tuttu käsite. Tosin sanan sisältö ja idea eivät kohtaa yksi yhteen. Jos joku on parrasvaloissa, hän ei ole reunamilla vaan huomion keskipisteessä. Ehkäpä parrasvalot ovat olleet teatterilavojen reunoille sijoitettuna, vaikka osoittavat keskelle lavaa.