Aamuhämärässä ajelin kohti Upinniemeä. Ensimmäistä kertaa eläessäni olin sillä suunnalla liikkeellä. Kirkkonummi näytti nimensä veroiselta, paitsi ettei silmiini sattunut yhtään kirkkoa. Sateisen usvainen peltomaisema tuntui ankealta. Sellaiselta kuin sen Sherlock Holmes -leffoissa tai Agatha Christie -romaaneissa voi kuvitella. En nyt runolliseksi rohkene heittäytyä, mutta varmaan kaikki näytti niin arvoitukselliselta ja kiehtovalta, kun olihan minulla sentään aika uudenlainen elämänvaihe alkamassa.

En tiedä, mitä navigaattorini oikein ajatteli. Tavattoman hölmön tuntuisten ajo-ohjeiden vuoksi en antautunut koneiden ylivaltaan, vaan seurasin kiltisti tienviittoja. Olin varannut hieman aikaa harhailuunkin, mutta en niin paljoa, että kovin monesti olisi ollut vara testata reittivaihtoehtoja. Huokaisinkin helpotuksesta, kun pitkän mutkaisen tien päässä oli varuskunnan portti. Oma nimi ja koodisana Atalanta avasivat puomin.

Jälkikäteen on hauska muistella ensihämmästystään. Muutamien päivien jälkeen paikat ja asiat ovat tuttuja, eikä niitä samalla tavalla ihmettele. Siinä hetkessä silmäni hakivat koko ajan vain oikeita opastelappuja, jotta osaisi käskettyyn paikkaan, mutta kyllä samalla ympäristöään ihmetelläkin ehti - esimerkiksi siinä vaiheessa kun yhtäkkiä näkökenttään lävähtää kahden omakotitalon kokoinen ilmatyynyalus. En tiennyt sellaisia olevan olemassakaan.

Palvelukseenastumismääräyksessä käsketty elokuvasali löytyi ja heti ensimmäisenä törmäsin kahteen Tshadin tuttuun. Ja tuota pikaa silmiini sattuivat kummatkin Turussa tapaamani pääsykoekaverit. Kohtaamiset olivat erittäin hyvä asia. Minulla ainakin on niin kovasti tapana uudessa paikassa pälyillä ympärilleni ja mielessäni mittailla, kuinka hyvin sitä porukkaan sopeutuu ja kenen kanssa olisi luontevaa ryhtyä juttusille. Tuttujen kasvojen myötä virtaan uiminen oli helpompaa.

Olin toki tietoinen asiasta, mutta hyvin pian minulle valkeni myös kokemuksen kautta, että olen auttamattoman pihalla kaikesta, mikä liittyy merivoimiin. Hierarkia tuntui vahvemmalta kuin maavoimissa, mutta toisaalta olemisen tavassa oli jotain jopa ilmavoimia rennompaa. Erikoisinta oli kuitenkin kieli ja sanasto. Ensimmäisillä oppitunneilla försti selitti lipunnoston käytäntöä. Minä taisin ymmärtää noin puolet sanoista.

Siinä missä itse olin ulalla, muut olivat sitäkin enemmän kartalla. Ensimmäisten havaintojen joukkoon kuului käsitys siitä, miten porukkaamme on valittu todella kovia ammattilaisia. Suurin osa henkilöstöstä on merenkulkijoita joko puolustusvoimissa tai siviilissä. Siispä ensimmäinen harjoiteltava asia on reaktiokyvyn hiominen huippuunsa: mitä isot edellä, sitä minä perässä. Tosin ihan ainoaksi pihalla olijaksi en suostu. Tiedottajan ja lakimiehen kanssa olemme perustaneet oman Tupu, Hupu ja Lupu –tiimin, jonka pääasiallinen tehtävä merenkulun näkökulmasta on pysyä poissa jaloista ja harjoitella katu-uskottavia lausahduksia kuppilassa ja seurapiireissä käytettäväksi tyyliin: ”Mä olin just menossa väijyyn, kun tuli se sulkutila.”

Taitojen kartuttaminen on aivan alussaan, mutta kauaa ei nokka tuhissut, kun pääsin sentään naamioitumaan kelpo merenkulkijaksi. Varusvarastolta sain käsittämättömän epäkäytännöllisesti suljettavaan mutta ilmeisen vahvasti merimiesperinteitä noudattavaan laukkuun läjän tummansinisiä asusteita. Niiden kanssa talsin sotasatamaan, astuin laivaan ja aloin asettua taloksi.

Kolmen viikon koulutusjakso on takanapäin. Vielä yhdeksi valmisteluviikoksi menen takaisin. Mielessäni on hurja määrä erilaista kirjoitettavaa. Yhdellä kertaa ei osaa eikä ole mitään järkeäkään tehdä yhteenvetoja. Tämä oli nyt tällainen johdanto, mutta seuraavissa kirjoituksissani muistelen lähtöä odotellessani joitain konkreettisempia kokemuksia.

 

Päivän sana: Försti

Ensimmäinen upseeri, joka johtaa laivan sisäpalvelusta, eli pitää huolen kaikesta laivan palvelukseen ja käytäntöön liittyvistä asioista. Historiaa tuntevat merenkulkijat ovat selittäneet minulle, että oikein tiukkaa koulukuntaa kun noudatetaan, laivan päällikkö ei puhu juuri kenellekään muulle kuin förstille. Vasta sitten, jos laivalla on joku iso ongelma, päällikkö itse astuu kannelle. Master and Commander leffassa Russel Crowe on siis aivan liian hölösuu, joka harrastaa small talkia kenen kanssa tahansa.