Vähän aikaa sitten joukkomme sai uutisia, jotka olivat ikävimpiä mahdollisia. Afganistanissa suomalaisen kriisinhallintajoukon jäsen oli saanut surmansa. Tapahtuma luonnollisestikin herätti kovasti huomiota mediassa. Mediakohu oli yhdeltä kantilta katsottuna hyvä juttu, koska näyttävä uutiskynnyksen ylittäminen kertoo rivien välistä, että tilanne on harvinainen. Yksityisten ihmisten tasolla on silti kyse ihan muusta kuin uutisesta.

Tällaiset uutiset koskettavat lähipiirin ulkopuolella eläviä hyvin vaihtelevasti. Hyvinkin kaukainen asia voi jostain syystä koskettaa, vaikka syytä ei osaisi sanoakaan. Rauhanturvaajat kokevat aina jonkinlaista veljeyttä toisessa operaatiossa palvelevia kohtaan. Meidän laivallamme suruviesti kosketti miehistöämme erityisesti siksi, että menehtyneen rauhanturvaajan työpaikka kotimaassa oli Suomenlahden Meripuolustusalue. Moni laivamme kantahenkilökuntaan kuuluvista palvelee samassa yksikössä. Meripuolustusalueella on tosin useita toimipisteitä, joten osa tiesi hänet vain nimeltä, osa oli tavannut hänet ja jollekin hän oli hyvä ystävä. Viestiä seuraavana päivänä Pohjanmaalla vietettiin käskynjaon yhteydessä hiljainen hetki ja toimitettiin suruliputus.

Tapahtumaa seuraavana sunnuntaina olin itse pitkälti papin työn ytimessä. Kansihartaus sisälsi paljon synkkiä sävyjä, kun muistimme kyseistä rauhanturvaajaa ja hänen omaisiaan. Virsiksi olin valinnut hartaita ja hautajaisista tuttuja lauluja. Raamatuntekstinä niin ikään kuulimme usein hautajaisissa käytetyn kohdan. Saarnassani esittelin seurakuntani nuorisotyön lahjoittaman läksiäislahjani, jota minulla ei ollut lupa koskaan tarvita. Amerikkalaistyylisessä kaulaan pujotettavassa sotilaan tunnuslaatassa lukee: ”Marko Sagulin, palautettava valmistajalle”. Pohdin sitä, kuinka Afganistanissa erään rauhanturvaajan palautuksen aika tuli korkeammalta taholta säädettynä hetkenä, joka oli meidän mielestämme liian varhain. Koska aikaa ja hetkeä ei tiedä kukaan, on viisautta luovuttaa oikeat ja ajantasaiset tiedot jo nyt sille taholle, joka tunnuslaatan rajalla lukee.

Hartauden lauluiksi sopivat hyvin iltavirsi 555 ja virsi, jota nimitetään ns. "Titanic hymniksi", eli Käyn kohti sinua.

Papin työ rauhanturvajoukoissa on siinä mielessä ristiriitaista, että kaikkein omimmillaan pastori on niissä tehtävissä, joita hänelle ei koskaan toivota. Tällä kertaa muistimme muualla palvellutta rauhanturvaajaa ja hänen omaisiaan. En voi kuvitellakaan, millaista työtä Afganistanin pastori nyt tekee. Häntä todella tarvitaan.

Kannan pientä huolta meidän joukkomme lähipiiristä kotimaassa. Toivon, että Afganistanin tragedia ei saa meidän joukkomme omaisia huolehtimaan Pohjanmaan miehistön turvallisuuden puolesta. Laivaelämässä on omat riskinsä, mutta toivon, että suurin tarve työpanoksestani rajautuu koti-ikävän tai puutteellisten nettiyhteyksien aiheuttamien huolien kuunteluun ja welfare-toiminnan pyörittämiseen.

 

Päivän sana: Moinata

Tyyntyä. Sanaa käyttänyt upseeri ei osannut kertoa, mistä sana alun perin juontaa juurensa. Höristin vain kovasti korviani, kun kuulin keskustelun lomassa: ”Milloin moinaa?”

PS. Käytämme nyt varayhteyttä, jolla ei voida ladata kuvia. Blogikirjoitukseni ovat pelkkää tekstiä siihen asti, kun olemme oikeanlaisten satelliittien alla. Sen jälkeen lisäilen kuvamateriaalia näihin kuvattomiin kirjoituksiin.