Kirjoituksissani en ole juurikaan käsitellyt sitä, miltä nyt tuntuu. Suurelta osin olen keskittynyt raportoimaan tapahtuneista asioista niin, että lukija voi halutessaan itse miettiä, miltä tuntuisi asustaa sotalaivalla. Mutta siinäkin törmään blogin rajallisuuteen. Ei ole mitään mahdollisuutta välittää tunnelmia aidosti ja kattavasti. Muutamia tunnelmakuvia voisin silti yrittää pistää paperille.

Laivalla koettua tunne-elämääni leimaa vahva paradoksaalisuus, yhtä aikaa voimassa olevat näennäiset vastakohtaisuudet. Muun muassa seikkailunhalu ja koti-ikävä ovat pari, jotka ovat tietyn janan ääripäät, mutta niitä voi tuntea ihan hyvin yhtä aikaa. Laivaelämä on arkea, jota voi hyvällä syyllä länsimaisessa mittapuussa pitää ankeana. Harva kalustaisi oman kotinsa tällä rekvisiitalla ja eläisi vapaaehtoisesti nelituntisissa vahtivuoroissa. Siitä huolimatta ainakin tällainen maakrapu voi sanoa olevansa melkoisessa seikkailussa. Olen laivaston myötä tutustunut aivan uuteen maailmaan. Purjehtia olen ehtinyt jo viidellä eri merellä. Satamapysähdyksillä olen käynyt neljässä uudessa maassa. Enkä edes tiedä, mitä on vielä tulossa.

Samaan aikaan osaan haaveilla mukavuuksista, jotka Suomessa odottavat. Perheettömänä en ehkä koe samankaltaista koti-ikävää, joka perheelliset voi välillä yllättää. Niin kuin isäni totesi: ”Kukapa sitä tyhjään kotiin ikävöisi.” Jonkinlainen kaipuu kyllä on, mutta ikävä on ehkä liian vahva sana. Se liittyy ehkä muihin totutun elämän kuvioihin, elämän helppouteen ja omaan paikkaan.

Toisen vastakohtaparin muodostavat elämän turvallisuus ja arkinen itsemääräämisoikeuden puute. Forrest Gump elokuvan yksinkertainen päähenkilö käy äärimmäisen nerokkaan ja hauskan vuoropuhelun kersantin kanssa. Ulkomuistista se kuuluu näin:

K: Alokas, mikä teidän tehtävänne on armeijassa?

F: Tehdä kaikki, mitä käskette, herra kersantti!

K: Jumankauta, tehän olette nero! Älykkyysosamääränne on varmasti 160. Paras kuulemani vastaus ikinä. Jos se ei olisi hienon miehistöaineksen tuhlaamista, suosittelisin teitä päällystöopistoon.

Laivastoelämä on helppoa. Asiat tapahtuvat ajallaan. Äärimmäisen herkullinen ruoka tulee valmiina pöytään. Vaatteet saadaan talon puolesta. Tulevista päivistä ei tarvitse turhaan kantaa huolta. Tehdään se, mitä on käsketty ja odotetaan seuraavaa komentoa. Kun on vapaata, ollaan vapaalla. Ympärillä on samanhenkisiä ihmisiä.

Samalla minä työajattomaan työhön tottuneena haikailen toisenlaisen huolettomuuden perään. Oma työni on tietysti laivan muihin tehtäviin verrattuna yksi vapaimmin organisoitavista, mutta arkisen aherruksen suhteen vapauksia on paljon siviilielämää vähemmän. Jääkaapilla ei käydä milloin huvittaa. Kun netti on poikki, niin se on poikki. Itseilmaisua omalla pukeutumistyylillä ei katsota suopeasti. Jos kotoaan poistuu silloin kun huvittaa, tulee ”mies meressä” -hälytys.

Kolmas paradoksi on ristiriitaisuudessaan kaikkein vaikein: stressi ja huolettomuus. Tämä menee vähän samaan sarjaan edellisen paradoksin kanssa, mutta siinä on pieni sävyero. Kun ollaan a) rauhanturvaoperaatiossa b) Afrikassa c) laivastossa, muuttujia on niin hurja määrä, että etukäteissuunnittelun paikkansapitävyys on mahdoton saavuttaa. Muutoksia tulee säätilan, operaation vaatimusten ja afrikkalaisen elämäntyylin lisäksi vielä lukemattomista muista suunnista. Laivalle tehdään viikko-ohjelma, jossa poikkeus on sääntö. Minulla tämä vaatii todella tietoista mielen hallintaa. Käytännössä kaikki pettymykset ovat seurausta siitä, jos on erehtynyt odottamaan liian kaukana tulevaisuudessa olevia asioita. Ne muuttuvat aina hieman.

Eniten tietoista ajattelutyötä vaativat ammattiylpeyteen vaikuttavat muutokset. Kun on ilmoittanut tekevänsä jotain tiettyyn aikaan tai tietyllä tavalla, on kurjaa joutua toteamaan, että muuttuneiden olosuhteiden vuoksi se ei pidäkään, mitä meni lupaamaan. ”Sitä saa, mitä tulee”, on hyvä sääntö. Virran mukana ajautuminen olisi muuten kaikkein huolettomin vaihtoehto, mutta vaikeaksi tilanne muodostuu siksi, että omassa työssä on pakko tehdä suunnitelmia. Niiden muuttumisesta ei vain pidä ottaa itseensä.

 

Päivän sana: Friskata

Keli kovenee. Friskaaminen ei ole ehkä ihan yhtä yleinen sana kuin edellisessä kirjoituksessa esitelty moinaaminen. Käytännössä laivastossa puhutaan kelistä. Vaihtelun vuoksi on toki kiva, että on uusia ilmaisutapoja, jos yhtä on hokenut jo riittävästi.