Jatkan edelleen linjaani, etten kerro etukäteen suunnitelmistamme. Sen tähden vasta nyt paljastan normaalia pidemmän blogitauon syyn. Istun palvelusvapaan jälkeen taas tukevasti laivassa. Vapaapäivien aikana en halunnut käyttää suunnattomasti aikaa blogin kirjoittamiseen, joten pidin joitakin päiviä taukoa siitäkin.

Laivalla ei ole oikeita vapaapäiviä. Toisinaan on helpompia ja toisinaan työläämpiä päiviä, mutta töissä ja valmiudessa ollaan koko ajan jopa satamassa maihin jalkauduttaessa. Vapaapäiviä kertyy huimat kaksi päivää kuukautta kohden. Missiossamme palvelusvapaata saa yhteensä 10 päivää. Suurin osa porukasta sai mahdollisuuden käyttää huoltolentoa ja pistäytyä kotisuomessa kymmenen päivän katkolla. Pienempi osa jäi vartioimaan ja huoltamaan laivaa. He saavat vapaansa mission päätteeksi.

Palvelusvapaat ovat erittäin hieno akkuja lataava asia, jonka jälkeen intoa ja työtehoa löytyy yleensä entistä enemmän. Silti vapaisiin saattaa liittyä joillain taistelijoilla kipupisteitä, jotka on hyvä ottaa huomioon. Pastorina minun tehtäviini kuuluu huomioida näitä haasteita ja auttaa sellaisia, jotka mahdollisesti kohtaavat lomalla muutakin kuin pelkkää autuutta. Lähestyin asiaa laivalehteen kirjoittamani artikkelin muodossa. Vaikka se on aika pitkä, liitän sen tämän päivän blogikirjoitukseksi. Huomenna kerron enemmän omakohtaisia tunnelmia. Tässä vasta teoriaa.

 

HUOLETON HUOLTOJAKSO

Rotaatiokoulutuksessa puheet huoltojaksosta olivat kaukaisia häivähdyksiä tulevasta. Ajatukset keskittyivät laivaelämään ja operaatioon. Mission alkaessa palvelusvapaan tarkka ajankohta oli auki ja jokainen joutui muistuttamaan itselleen, että koulutuksessa annetut ennakkotiedot voivat muuttua vielä monta kertaa. Nyt suunnitelmat näyttävät jo varsin valmiilta ja odotukset kasvavat. Päivä päivältä ajatukset askaroivat yhä enemmän työtehtävien sijasta tulevassa huoltojaksossa ja suurimmalla osalla Suomen visiitissä. Ehkä joku onnistuu pääsemään Kummelista tuttujen Puukon veljesten ”perintöä odotellessa” -tunnelmaan.

Mainos väittää: ”Sitä jaksaa, kun on, mitä odottaa”. Riippuu näkökulmasta. Tunnetumpi lienee toteamus, kuinka odottavan aika on pitkä. Viimeiset päivät ennen Djiboutia saattavat olla jollekulle pitkiä kuin pikkulapsen jouluaattoaamu. Odottaminen on toisaalta kivaa, koska se kertoo, että suhtautuu tulevaan positiivisesti. Samalla odottamiseen sisältyy riski, joka kansan suussa on kiteytynyt ohjeeksi: ”Pessimisti ei pety”. Jos ei odota mitään, ei ole mitään, minkä suhteen pettyä.

Joukkomme on kaksijakoinen sen suhteen, että toiset lähtevät ja toiset jäävät. Lisäksi yksilöllisiä sävyjä on jokaisella perhetilanteesta, iästä, kokemuksesta ja kaverisuhteista riippuen. Variaatioita on yhtä paljon kuin on kontingentissa merisotilaita. Siitä huolimatta rohkenen laittaa paperille jotain huomionarvoisia seikkoja, jotka voivat antaa näkökulmia palvelusvapaan viettämiseen. Ennen sitä kuitenkin varoituksen sana: Lukija varmasti kokee, että nyt pappi maalailee seinääkin isompia piruja.

Miniartikkelini on kokoelma asioista, jotka voivat langettaa tummia varjoja palvelusvapaan ylle. Todennäköistä on, että lähes kaikki viettävät upean palvelusvapaan. Vain harva törmää mihinkään ongelmiin. Toivon, että kirjoitukseni auttaa niitä muutamia, jotka kohtaavat vaikeuksia lomalla tai kotiutuessaan. Muille lukukokemus olkoon nippu yleissivistäviä vinkkejä, joita soveltamalla voi joskus jossain elämäntilanteessa tukea kaveria.

Kotirintaman sankarit

Jokainen ajattelee asiat luonnostaan omasta näkökulmastaan. Perheellinen putoaa helposti kotiin palatessaan omahyväisyyden kuoppaan: ”Kyllä kotona nyt ilahdutaan, kun tulen sinne pitkästä aikaa”. Suureksi osaksi näin varmasti käykin. On ilahduttavaa, kun koettu ikävä näkyy lämpimänä vastaanottona. Sankarina ei silti kannata ovesta sisään astua. Kotona on jo yksi sankari, joka on hoitanut kahden ihmisen työt, paikannut puuttuvaa henkilöä ja pitänyt kodin kunnossa.

Laivaelämä ei ole aina helppoa, mutta huoletonta ja turvattua se kyllä on. Kotirintamalta katsottuna se on myös melkoinen seikkailu, jonka vaativuutta ja kuormitusta ei aina ymmärretä. Kertomukset hienoista satamakaupungeista, aavasta merestä ja lämpimästä auringosta saattavat saada kodin työmäärän tuntumaan entistä raskaammalta. Kotioven avautuessa toisiaan katsovat ihmiset voivat kumpikin salaa toivoa, että saisivat kiitosta raatamisestaan.

Oma paikka hukassa

Vaikka kuinka nopeasti kiskaisee sormen vesilasista, ei siihen jää kuoppaa. Kukaan ei ole korvaamaton. Perheeseen ja kaveripiiriin jäänyt tyhjiö täyttyy. Sopeutuminen uuteen tilanteeseen ei tapahdu nopeasti eikä reissuun lähteneen olemassaoloa unohdeta. Elämä vain etsii luonnollisesti uudet uomansa. Laivalle lähtenyt kuvittelee helposti palaavansa juuri sellaiseen kotiin ja sosiaaliseen ympäristöön, jonka hän taakseen jätti. Yllätys on suuri, jos sisustus on vaihtanut paikkaansa, kotiteatterin kaiuttimet eivät ole enää äänentoistollisesti parhaassa paikassa ja kotiin lähetetyillä palkkarahoilla on sittenkin ostettu se matto, josta väännettiin pitkään kättä. Karuimmillaan vastassa voi olla lapsi, joka vierastaa kauan poissa ollutta, palvelusasussa saapuvaa ja eriväriseksi muuttunutta vanhempaa.

Omaa paikkaa ei voi ottaa takaisin väkivalloin. Irlantilainen debriefing-ryhmä valmensi rauhanturvaajiaan kertomalla teinipojasta, joka isän operaation ajaksi oli saanut paikan auton etupenkillä. Isän palattua kotiin asetelma palasi ennalleen automaattisesti ja keskustelematta. Poika alkoi oireilla huonon koulumenestyksen muodossa, kun isän kotiutuminen aiheutti taantuman nuoren miehen kehityskaaressa. Oma paikka elämässä kuuluu kaikille. Sitä vain ei voi ottaa väkisin. Jopa omassa perheessä se on hienovaraisesti ansaittava.

Kaverit eivät ymmärrä

Pohjimmiltaan rauhanturvaajaa ei ymmärrä kukaan muu kuin toinen rauhanturvaaja. Laivaston elämää ymmärtää vain laivastossa palvellut. Atalanta-operaation rauhanturvaajat ovat siis todellisia kummajaisia. Kaverit kysyvät ensi kertaa tavatessaan joko innoissaan tai pelkkää kohteliaisuuttaan, millaista on ollut. Joku haluaa kuulla kertomuksia juurta jaksaen, mutta harva jaksaa keskittyä muutamaa lausetta pidempiin vastauksiin. Pari hyvää tapauskertomusta uppoaa halukkaaseen maaperään, mutta palvelusvapailla oleva saattaa kokea, ettei kavereita kiinnosta kuulla niin paljon kuin itse jaksaisi kertoa.

Syitä voi olla monia. Yksinkertaisesti Atalantan maailma on niin vieras, että suu vaahdossa kokemuksiaan selittävä rauhanturvaaja ei osaa puhua sitä kieltä, jota toiset ymmärtävät. Suurin haaste lienee, ettei yksi henkilö voi noin vain ryhtyä huomion keskipisteeksi. Kotona jokainen kaveri on elänyt omaa ainutlaatuista elämäänsä, vaikka niistä kuukausista ei olisikaan mitään sankaritarinoita kerrottavana. Edes ”merirosvojahti” ei ole niin ihmeellinen asia, että se olisi tärkeämpi puheenaihe kuin kenen tahansa muun arkiset elämänkokemukset.

Lehdet ovat kirjoittaneet Pohjanmaan suurista seikkailuista. Silmät loistaen kokemuksiaan jakava taistelija saattaa kokea yksinäisyyttä. Hippunen kateutta kalvaa kuulijoiden mieltä. Jos kokemuksillaan alkaa leijua, joutuu pian ihmettelemään, kuinka entinen elämä tuntuu jääneen kauas muistoihin. Kaverit eivät tunnu samoilta kuin aikaisemmin. Katu-uskottavasti ruskettuneen maailmanmatkaajan kuvitellaan kestävän loputtomasti kuittailua. Toisiaan ymmärtävien rauhanturvaajien yhteisö alkaa jälleen houkuttaa. Elämäntaparauhanturvaaja on hyvää vauhtia kuoriutumassa.

Paluu laivan arkeen

Kymmenen päivää on lyhyt aika. Kaikki toiveet eivät ehdi täyttyä. Puoliso voi olla töissä, lapset koulussa, kaverit omissa hommissaan. Mitään erityisen suurta projektia ei viitsi aloittaa, jos on vaara, että se jää kesken. Ensimmäiset päivät menevät kotioloihin totuttautumisessa. Puolivälin jälkeen alkaa vilkuilla kalenteria ja muistella, milloinkas se paluulento olikaan.

Rauhanturvaamisen veteraanit tietävät, että paluun jälkeen on vaara lanata. Toisinaan palvelusvapaaseen kohdistetut toiveet ovat muuttuneet pettymyksiksi. Pahimmillaan on olo, että kannattiko vapaille edes lähteä. Paluu voi olla mieluisa, mutta mukana tulee repullinen huonoa mieltä, joka kohdistuu palvelustovereihin.

Useimmat ovat vastoin pastorin pessimistisiä varoitteluja eläneet upeaa aikaa. Paluu laivalle on silloin haikeaa. Rakkaiden ihmisten hyvästeleminen toistamiseen ei aina tunnu edessä olevan rutiinipuristuksen arvoiselta. Luvassa ei ole kuin pari uutta satamaa. Seikkailun huuma on jo mennyt.

Laivalla odottavat huoltojakson Djiboutissa viettäneet taistelutoverit. Kummankin osapuolen mielialoista ja suhtautumisesta riippuu, halutaanko omassa tilanteessa nähdä hyvät vai huonot puolet. Omana itsenä oleminen ja kohtelias lähimmäisen huomioiminen ovat ensiarvoisen tärkeitä muistaa.

Lopuksi

Jos jaksoit lukea pitkät ja pessimistiset sepustukseni tänne asti, voit unohtaa kaiken. En kirjoittanut siksi, että palvelusvapaille pitäisi lähteä pelokkaasti ympärilleen vilkuillen ja pahinta odottaen. Päinvastoin toivon, että kirjoitukseni on täysin tarpeeton ja jokainen viettää erinomaisen rentouttavan ja iloisen palvelusvapaajakson.

Joillekuille ajatukseni voivat antaa oivalluksia, jos sattuu käymään niin, että joku edellä mainituista negatiivisista sävyistä toteutuu. On yllättävän rauhoittavaa, kun tietää, että tietynlaiset tuntemukset ovat täysin normaaleja. Kaiken a ja o on huomioida läheiset ihmiset ja olla kiinnostuneita heidän kuulumisistaan.

Kaikkea hyvää huoltojaksolle – vietitpä sen Djiboutissa, Suomessa tai jossain muualla!

Pastori

 

Päivän merimiesuskomus: Kölirahat ja mastorahat

Laivaa rakennettaessa köliin on laitettu kolikoita. Samoin mastoa pystytettäessä maston alle on pistetty rahaa. Paikat on ilmeisesti valittu siksi, että ne ovat alimpana. Rahojen tarkoitus on olla maksua Ahdille, jotta merillä saa kulkea turvallisesti. Pohjanmaan upseerimessin seinällä on rivi rahoja, jotka ovat kyseisen perinteen muistona.