Monesti olen vääntänyt vitsiä kokkiemme sapuskoista ja niiden vaikutuksesta painooni. Muutama päivä sitten hymy hyytyi, kun hyppäsin vaa’alle. Sain kokea katkerasti sen, mitä kehonrakentajat hakevat rusketuksesta. Ilmeisesti ruskeampi iho on lihaksikkaamman oloinen. Valkoinen nahka luo helpommin mielikuvan rasvasta. Siksipä kai en ole huomannut hitaasti kasvavaa valkoista valasta vyötäröseudulla. Mahan pyöristyminen ja rusketuksen lisääntyminen ovat kulkeneet samaa tahtia, joten silmä ei ole reagoinut ajoissa. Viisari heilahti lähes ennätyslukemiini. Onneksi tilanne ei ollut lopulta ihan niin paha, vaan päällä sattui olemaan raskaampia vaatteita. Silti on lisää tullut muutamia kiloja.

Katse on kääntynyt sen verran jo kotiin ja Suomen kesään, että beach volley –peleissä haluaisin yltää verkon päälle tai vähintäänkin saada jalat ilmaan hypätessäni. En silti aio ryhtyä itseäni kiusaamaan ja jättämään esimerkiksi jälkiruokia väliin. Laivaelämän suuria ja harvoja nautintoja on hyvä ruoka. Pakko vain laittaa suu säkkiä myöten, tai mieluummin hieman tiukemmallekin, jotta navan ympäriltä säkki vähän pienenisi. Yhtä hyvää se on, vaikka söisi vähemmänkin.

Katse on kääntynyt kohti kotisuomea muutenkin kuin vain rantalentiskautta ajatellen. Aamuja on kokonaisuudessaan jäljellä vielä melkein neljäsosa, mutta kotimatkan alkuun ei ole enää täyttä viikkoakaan. Seuraava elämänvaihe alkaa jo väkisinkin nousta pintaan. Koti-ikävä lisääntyy, kun kotiin palaaminen muuttuu konkreettisemmaksi.

Tämä näkyy laivalla aika selvästi. Ruokapöytäpuheissa kotimaa vilahtelee paljon useammin. Ilmapiiri on vapautunut, eikä alkuaikojen tarkkailevasta ilmapiiristä ole tietoakaan. Toisaalta välittömyys näkyy myös siinä, että palvelustoverit uskaltavat sanoa toisilleen helpommin, jos joku ottaa päähän. Koti-ikävän ja lähdön tunnetta on varmaan osaltaan lisännyt myös lehdissäkin otsikoitu pari viikkoa kestäneen operatiivisen tilanteen päättyminen. Vaikka töitä on vielä tehtävänä, alleviivasi päättynyt merirosvoepisodi myös kotiin lähtemisen todellisuutta.

Erityisen jännä yksityiskohta paljastui minulle itselleni viimeksi Djiboutin kaupungin keskustassa käydessäni. Tähän asti vieraiden kulttuurien kohtaaminen on ollut hyvin mielenkiintoista. Nyt erilaisuuteen on alkanut väsyä. Basaarien myyjät olivat hauskoja tuttavuuksia alkuun. Enää ulospäin suuntautunut ja viimeisen päälle tehokas markkinointitekniikka ei kiinnosta, vaan kaupungilla haluaisi tallustaa ihan vain omassa rauhassa omalla porukalla. Mitään ei ole muuttunut ulkoisissa puitteissa. Ne olivat täysin samat operaation alussa. Kaipuu kodin tuttuihin kuvioihin vain saa aikaan sen, että muu maa alkaa pikkuhiljaa maistua vain mustikalta. Mielestäni tällainen kehityskaari on erinomainen. Mission on täydellinen silloin, kun sen aloittaa aivan uusin silmin, mutta lopettaa kaivaten jo kotiin.

Kirjoitettuna tämä päässäni pyörähtänyt ajatus tuntuu kovin vahvalta. Sävyt korostuivat liikaa. Yritin vain sanoa, että jännällä tavalla tunne-elämään ja ajatuksiin vaikuttaa tieto siitä, kuinka lähellä kotiin palaaminen on.

Päivän sana: Väylä

Laivareitti. Väylä on vähän niin kuin hiihtolatu metsässä. Muuallakin voi hiihtää, mutta valmiiksi tampattua reitti on varmempi. Kun purjehtii karttaan merkittyä väylää, voi luottaa siihen, että veden syvyys on se, minkä kartta ilmoittaa.