Iltapäivällä konttini ovelle pölähti pääsiäisnoita ja joku erikoisen näköinen pääsiäiseläin. Oletettavasti kyseessä oli noidan kissa. Jos olen pysynyt laskuissa, taisin tulla virvotuksi ensimmäistä kertaa eläessäni. Voi olla, että muisti tekee tepposet ja näin on tapahtunut joskus historian saatossa. Mutta jos on kulunut paljon omista virpomavitsa-askarteluista, niin kyllä on edellisestä asiakkaana olemisestakin.

Näillä leveyspiireillä olisi tarjolla aivan alkuperäisiäkin palmusunnuntain lehviä. Satamakäyntejä ei kuitenkaan järjestetä pelkästään palmujen karsimiseksi. Tuoreiden kasvien osien tuominen laivalle ei sitä paitsi olisi hygieniasyistä sallittavaakaan. Niinpä virpomavitsojen pohjamateriaalina oli käytetty punaiseksi petsattuja grillitikkuja. Vahvan käsityön leiman viimeistelivät hienot koristeet. Ei jäänyt pajunkissoja kaipaamaan.

Virpomaloru oli modifioitu Atalanta-operaatioon sopivaksi:

Virvon varvon

tyyniks tuuliks,

mataliks aalloiks.

Sulle vitsa,

mulle liksa.

Kirkkohistoria ei ole minua koskaan kiinnostanut, mutta vanhojen kirkollisten tapojen tuntemisesta oli tällä erää hyötyä. En tietenkään osannut varautua tähän yllätykseen. Virpojille ei ollut varastossa mitään mukavaa liksaa. Niinpä vetosin perinteeseen, jonka mukaan virpomisen palkkio maksetaan vasta pääsiäisenä. Tänään kävin jo hakemassa kanttiinista hyvää. Enää pitäisi vain hillitä itsensä, etteivät herkut mene omiin suihin ennen pääsiäistä.

Palmusunnuntain johdosta pidin iltahartauden luokassa. Operatiivinen tilanteemme ei ole mahdollistanut kansihartauksia kovin monena sunnuntaina. Olen sen sijaan pitänyt lähes jokaisena merellä vietettynä pyhäpäivänä iltahartauden sisätiloissa. Vain yksi on jäänyt väliin.

Ensimmäistä iltahartautta operaation alkuaikoina pitäessäni olin henkisesti varautunut hetkisen soittelemaan kitaraa yksikseni ja pakkaamaan kamat. Kellon naksahtaessa pykälään sisään astui kuusi merisotilasta. Voimalla seitsemän miehen istuimme, lauloimme ja kuulimme Sanaa. Vaikka olen seurakuntanuorten kanssa tottunut reippaaseen lauluun, ei voi mitään sille, että yhä vain yllätyn siitä lauluinnosta, johon täällä olen törmännyt. Pari muuta iltahartautta ei ole vetänyt ihan niin suurta seurakuntaa. Tänään paikalla oli jälleen samanlainen seitsemän hengen ryhmä.

Liekö virpomisen aikaansaama mielen virkistyminen vai palmusunnuntain hartaustilaisuuden suunnittelu aiheuttanut aika ratkaisevan oivalluksen. Huomasin tänään tajunneeni käsittämättömän suuren asian papin työstä. Sen pitäisi olla toisaalta itsestään selvää, mutta ei ole minulle ollut. Papin näet kuuluisi näyttää hyvin kiireettömältä ja lähes laiskalta koko ajan.

Käytännössä jokainen papille tehty keskustelunaloitus alkaa sanoilla: ”Onko sinulla hetki aikaa?” Eroa ei ole sillä, esitetäänkö kysymys siviilissä vai armeijaympäristössä. Aralla mielellä olevat ihmiset harvoin pääsevät edes tuohon kysymisvaiheeseen, koska he jo mielessään ovat selitelleet itselleen, ettei kannata yrittää, kun kuitenkin papilla on omat kiireensä.

Papin työn osa-alueista tärkeimpiä eivät ole welfare-toiminnan järjestäminen tai edes hyväntuulinen hengailu miehistön kanssa. Tärkeintä on olla se tyyppi, jolle elämän isoja kysymyksiä voi jutella, jos kenenkään muun kanssa ei osaa. Siksi pastorin pitäisi näyttää aina ulospäin siltä, että hänellä aikaa riittää.

Itselleni tämä on hyvin haasteellista, koska minulle luonteenomaista olisi pikemminkin yrittää vakuuttaa ympärillä olijat siitä, että olen kovin kiireinen ja ahkera. Se on paha virhe. Touhuajia maailmassa riittää. Vähemmän on niitä, joiden kanssa voi hyvillä mielin pysähtyä juttelemaan isojakin asioita.

 

Päivän sana: Bryga

 

Silta eli komentosilta eli ohjaamo. Päivän sana –osion kanssa olen ottanut lähes Mikael Agricola tyylisen haasteen. Kyselin eräältä skönäriltä, miten tuo bryga pitäisi kirjoittaa. Onko siinä yksi vai kaksi g:tä, vai käytetäänkö k-kirjainta? Ei sitä voi tietää. Se on puhuttua kieltä, jonka kirjoitusasusta ei voida olla yhtä mieltä. Tällä erää tein valinnan yhden g:n eduksi.