Ahkera laiskuus

Suomen kesä on maistunut mukavalta. Sopeutumisessa ei ole ollut mitään ongelmia. Kovista joukolle annetuista varoitteluista huolimatta en itse jaksanut uskoa kohtaavani suuria vaikeuksia. Toistaiseksi on siis selvitty hyvin. Mukava on kuitenkin ollut havaita, miten joitakin tapoja on ainakin hetkellisesti muuttunut. Energiajuomista luopuminen on ollut piristävää. Suorastaan outona olen kuitenkin pitänyt sitä positiivista kehitystä, että illan viimeiseksi tempaukseksi ei ole tullut vielä kertaakaan otettua elokuvaa, mikä kuului ennen operaatiota vakiorutiineihin. Lisäksi ihmisten aikoihin nukkumaan meneminen ja nuorisopastorin vanhoista rytmeistä poiketen reipas aamuherääminen tuntuvat varsin fiksuilta ajatuksilta. Jos tämä tarkoittaa, etten ole vielä täysin kotiutunut, niin toivon, ettei niin käykään. Lisää kotiutumishavaintoja jälkikirjoituksissa. Nyt palaan operaation opetukseen, josta olen kirjoittanut hieman jo erään tekstin lopuksi. Ajatus on jalostunut lisää ja muutenkin ajattelin maalailla sitä kuvaa runsaammilla palstamillimetreillä.

Työajaton työ on erittäin vaikea rajata. Olen varttunut pienessä pitäjässä, jossa oli yksipappinen seurakunta. Kirkkoherran työtä seuratessa tuli väistämättä vaikutelma, että papin työ on elämäntapa, seurakunnan keskellä olemista. Työnkuvan laajuuden vuoksi on täysin mahdotonta sanoa, missä raja työn ja vapaa-ajan välillä kulkee. Jos seurakuntalainen tulee kirkkoherranvirastolle juttelemaan, on selvästi kyse papin työtehtävästä. Mutta onko silloinkin kyse työstä, kun sama seurakuntalainen nykäisee pastoria hihasta samat asiat mielessään kaupan kassajonossa, kun pastori vapaapäivänään verkkarit jalassa on matkalla punttisalilta kotiin?

Jo ennen pappisvihkimystäni olin muodostanut itselleni moton, että pappi saa palkkansa pappina olemisesta eikä tiettyjen asioiden tekemisestä. Yritin jo etukäteen pelastaa itseni työuupumuksesta tai siitä petollisesta kierteestä, että laskee vain helposti näkyvät työtunnit, muttei niitä, jotka salassa kuormittavat. Ja ylipäätään yritin päästä eroon työtuntien laskemisesta, kun ei niitä työajattomassa työssä lasketa muutenkaan. Silti motto ei oikein vakuuttanut minua. Sen mukaisestihan olisin voinut löhötä kotona ja katsella elokuvia. Olisin silti pappi, mutten kokisi ansaitsevani palkkaani.

Sotilaspastorin tehtävässä pelkkä oleminen tuntuu vielä vaikeammalta. Puolustusvoimat arvostavat pastorin tehtävän palkkauksellisesti keskivälin yläpuolelle. Suomalaiseen työmoraaliin kuuluu, että kaikki pitää ansaita. Aina ei tarvitse lukea edes rivien välistä, kun riveilläkin ihmetellään, mitä pappi oikein tekee palkkansa eteen. Lopputulos on, että pastori hyvin helposti tavoittelee kiireisen miehen titteliä. Niin siviilissä kuin puolustusvoimissa papit helposti luettelevat tehtäviensä paljoutta ja hikoilevat niitä muistellessaan. Usein se pitää paikkansa. Mutta suurelta osin se voi olla myös itse aiheutettua, koska kiire on tavoiteltu asia. Sillä osoittaa ansaitsevansa palkkansa.

Kerran juttelin naapuriseurakunnan kirkkoherran kanssa. Olin pyytämässä häntä nuorteniltaan vieraaksi, ja aloitin niin kuin yleensä sellaiset keskustelut pappien kesken aloitetaan. Pyytelin anteeksi, kun kiireiseltä mieheltä tiedustelen mahdollisuutta tehdä keikkaa. ”Ei minulla mitään kiireitä ole”, kuului hänen vastauksensa. Saattaa olla, että vastauksessa oli jotain todellisuuspohjaa. En tiedä. Mutta vastaus oli juuri sellainen, joka papin pitäisi aina antaa.

Lähes aina papin kanssa aloitetut keskustelut alkavat vuorosanalla: ”Onko sinulle hetki aikaa”. Se on kohtelias kysymys, joka esitetään sen tarkemmin asiaa miettimättä. Mutta entä jos taustalla on oikeasti ajatus, jonka eräässä kastekodissa kuulin: ”Teillä papeilla näyttää olevan aina niin kova kiire.” Aralla mielellä oleva ihminen miettii kauan, uskaltaako hän jutella vaikeista tai isoista asioista papin kanssa. Hän yrittää kannustaa itseään ottamaan ensimmäisen askelen, mutta samalla keksii itselleen tekosyitä, miksi ei kannata. Hän myös esittää itse kysymyksen papin kiireistä, ja antaa itselleen vastauksen sen mukaan, mikä hänen vaikutelmansa on. Eikä hän sitten koskaan tule papin puheille. Operaation aikana minulta tultiin kysymään aivan yksinkertaista papin käytännön työhön liittyvää asiaa. Kysyjä sanoi keränneensä rohkeutta sitä varten kauan. Olisiko viiden kuukauden missio ollut riittävän pitkä aika kerätä rohkeutta, jos asia olisi ollut todella suuri ja syvällinen?

Tajusin, että papin työn oleellisin asia on ahkera laiskuus. Papin täytyy antaa ulospäin kuva, että hänellä ei muuta olekaan kuin aikaa. Ja sitä aikaa on ketä varten tahansa. Niin kuin eräässä pappien koulutuksessa sanottiin, toimituspäivinä saattaa olla lentämistä paikasta toiseen. Silti koskaan ei lähdetä kiireellä mistään. Kaikki aika on vietettävä kiireettömästi. Ovellakin hyvästellään rauhassa selittelemättä, että on jo mentävä. Mutta kun ulko-ovi sulkeutuu, sitten juostaan.

Ahkeran laiskuuden palaset ovat ensinnäkin ulospäin näkyvä toimettomuus, joka viestittää jokaiselle pastorin tavanneelle, että tässä on luvallista pysähtyä. Toiseksi tarvitaan ahkeruutta, jolla pastori pysyy liikkeessä ja säteilee toimettomuuttaan mahdollisimman monessa paikassa. Laivalla tämä toteutuu esimerkiksi silloin, kun pappi kiertää ahkerasti paikasta toiseen – eikä hätkähdä, jos tuntuu, että on tiellä ja muut vain kyselevät, että mitä asiaa papilla on, kun täällä kädet taskuissa palloilet.

Rauhanturvatehtävissä papilla on welfare-upseerin rooli, johon kohdistuu paljon toiveita ja odotuksia. Pastori voisi työllistää itsensä sen kanssa ylenmääräisesti. Mitä enemmän hän touhuaa ja hosuu työhyvinvoinnin kimpussa, sitä enemmän hän sahaa varsinaisen papin työn oksaansa. Papin tärkein tehtävä on kohdata niitä, joilla on kaikkein vaikeimpia ja suurimpia kysymyksiä. Niihin ei päästä koskaan käsiksi, jos juttelemisesta haaveileva joutuu juoksemaan papin vierellä samaan suuntaan saadakseen suunvuoron ja aikaa.

Toivon, että tämä oivallus ei jää vain havainnoksi. Haluaisin oppia tekemään työtä tällä tavoin myös käytännössä. Olen hyvin iloinen, että ainakaan nyt en koe mitään tarvetta esittää kiireistä. Suorastaan haluan, että minut nähtäisiin usein toimettomana. Tiedän, että työpaikalla työtehtäviä jaettaessa haluan vaikuttaa siltä, ettei ainakaan minulla ole tyhjin kalenteri. Olenkin ajatellut, että ahkeran laiskuuden periaatetta on sovellettava nimenomaan seurakuntalaisiin, mutta ei kai se tekisi pahaa, jos osaisi olla esimerkkinä myös työtovereille.

 

Päivän kotiutumishavainto: Suomella asiat hoituvat

Lohjan aluesairaalan terveystarkastuksien lomassa kävin hakemassa ruokalipun kanttiinista. Huomasin iloitsevani siitä, että nyt asiat sujuvat helposti. En ole mikään kielinero ja välillä tuskastun omaan englantiini. Mutta silti se on varsin hyvällä tasolla espanjalaisiin ja djiboutilaisiin verrattuna. Vaikka kuinka selkeästi yritti sanoa asiat, aina tuli väärinkäsityksiä. Jopa Cadizin Burger Kingillä sain eri tuotteen kuin olin tilannut.