Tänään olin ensimmäisissä kirkollisissa toimituksissa kotiutumisen jälkeen. Aamulla messun liturgina olin aavistuksen hukassa. Useampaan otteeseen huomasin vilkuilevani normaalia enemmän papereitani. Ei tullut oikein selkärangasta, mitä milloinkin tapahtuu. Ei se varmaan seurakunnalle paljoa näkynyt, mutta iso merkitys on sillä, miltä itsestä tuntui. Kastetilaisuuksissa myös oli ripaus uutuudenviehätystä. Oli kyllä mukava palata varsinaiseen leipätyöhönsä. Ylihuomenna alkaa jo ensimmäinen rippileiri. Niinpä pistän nyt kasaan vielä viimeiset operaation opetukset sanoiksi. Niistä en osaa runoilla pitkiä tarinoita, joten tarjoilen ne sikermänä.

Mukava mies työkseen

Olen kirjoitellut blogin kuluessa muutamista papin rooliin liittyvistä haasteista, viimeisimmäksi tuosta kansanomaisuuden ja uskottavuuden rajanvedosta. Toivottavasti kenellekään ei ole tullut vaikutelmaa, että sotilaspapin työ on pelkkiä haasteita haasteiden perään. Päinvastoin. Työnkuvassa on valtaosa pelkkää positiivista. Yksi hyvin mieluinen havainto oli tietystä näkökulmasta katsottuna erittäin selkeä papin rooli. Welfare-upseerin roolia tarkentelin koko mission ajan. Pappina toimiminen oli siihen verrattuna hyvin yksiselitteistä.

Pappi sai olla rehellisesti pappi  - ainakin vanhan sotilaspastorin määritelmän merkityksessä: sielunhoitaja ja toveri. Nuorisopastori joutuu esimerkiksi rippikoululeirillä toimimaan yhtä aikaa kohtaajana, opettajana, valvojana ja melkein poliisinakin. Kysyy välillä kärsivällisyyttä ja taitoa vaatia sääntöjen noudattamista mutta olla myös mukava ja helposti lähestyttävä. Sotilaspastorilla on tässä suhteessa helppoa. Pappi saa yleensä ottaa vain sen mukavan miehen roolin. Muut pitävät huolen ikävämmistä tehtävistä. Kärjistetysti sanottuna tilanne voi olla se, että pappi lohduttaa sitä, jolle esimies on huutanut. Rippileirillä sama pappi sekä nuhtelee leiriläiset, jotka rikkovat sääntöjä, että yrittää pitää hyvää ilmapiiriä yllä. Puolustusvoimissa nämä roolit ovat eri henkilöillä.

Papin ei hengellinen ulottuvuus

Siviiliseurakunnassa pappi on nimenomaan hengellinen työntekijä ja Jumalan Sanan julistaja. Rauhanturvatehtävissä papilla pitää olla valmius kohdata myös eri uskontojen edustajia, uskonnottomia ja ateisteja heidän lähtökohdistaan. Haastetta on siinä, että pappiin on aika vaikea kenenkään suhtautua neutraalina ja arvovapaana ihmisenä. Yhtä lailla pappi joutuu keskittymään, ettei henkiseen keskusteluun sotke hengellisyyttä, jos keskustelukumppani ei sitä siihen halua.

Koinkin aavistuksen ristiriitaiseksi tilanteen, jossa keskustelin eettisistä asioista ja jouduin antamaan erilaisen vastauksen, mitä antaisin esimerkiksi seurakuntanuorelle. Kristillinen etiikka on mielestäni erittäin järkeenkäypää. Mutta joissain kysymyksissä jumalallisen auktoriteetin olemassaolo aiheuttaa sen, että asiaa mietitään eri näkökulmasta kuin ilman sitä. Ehkä klassisin esimerkki tästä on seksuaalietiikka, joka perinteisessä kristinuskon tulkinnassa on pidättyväisempi nykyiseen länsimaiseen käytäntöön verrattuna. Vaikka sekin on mielestäni järkeen käypä, ei sitä käytännössä koskaan pysähdytä miettimään, jos ei pidä Raamattua itselleen jumalallisena auktoriteettina.

Elämän kysymysten pohtiminen ilman hengellistä ulottuvuutta ei ole – tai se ei saa olla – papille ongelma. Mutta ainakin minä koen olevani enemmän omassa työssä silloin, kun saan toimia keskustelukumppanina täysin omasta vakaumuksestani käsin. Eihän se ollut sotilaspastorin työssäkään kiellettyä, mutta hengellisyyden tuominen mukaan keskusteluun uskonnottoman kanssa ei rakenna hyvää pohjaa tuleville kohtaamisille, jos niitä sen jälkeen enää koskaan tulee.

Samaa tematiikkaa jatkaa havainto julistajan roolin kaventumisesta. Siviilissä pappi on ennen kaikkea opettaja, julistaja ja paimen. Kyllä puolustusvoimissakin hartaustilaisuuksissa puhutaan asioista niiden oikeilla nimillä. Hartauksien välinen aika käytetään silti enimmilläänkin mainoksena toimimiseen ja diakonin palveluviran toimittamiseen – ei traktaattien jakamiseen.

Nämä ulottuvuudet olivat opettavia kokemuksia. Olen pohjimmiltani eniten raamatunopettaja, mutta uusiin papin rooleihin tutustuminen antoi syvyyttä ja harjoitti itsessä niitä puolia, joita on syytä kehittää. Ei siviiliseurakuntakaan koostu pelkästään suuressa Hengen palossa kirkossa istuvista jäsenistä.

Tee sitä, minkä tiedät toimivan

Osa papin laivalla pitämistä jutuista oli sellaisia, joita harva erityisesti osaisi toivoa, mutta lopulta tykkäsi niistä. Eihän kaikesta aina tarvitse tykätä, mutta kyllä pappi joutui muistuttamaan itselleen toimintansa perusteluja, jos kovin naama ylösalaisin niihin saavuttiin. Esimerkiksi operaation loppumetreillä pidetyt joukkuekohtaiset keskustelut eivät herättäneet kaikissa iloisia reaktioita. Kyseltiin, että onko pakko tulla ja onko tilaisuus hengellinen. Silti jälkikäteen parasta palautetta keskusteluista tuli niiltä joukkueilta, jotka ennakkoon suhtautuivat kaikkein varautuneimmin.

Olen kovin iloinen siitä, että edellinen rauhanturvaoperaatio opetti minua henkilökohtaisella tasolla suoraselkäisemmäksi kristityksi. Tältä missiolta haluaisin oppia rohkeutta olla oikealla tavalla kuuntelematta negatiivisesti suhtautuvia ihmisiä ja tehdä asioita, joiden tietää toimivan vaikka niitä vierastettaisiin.

 

Päivän kotiutumishavainto: Vessapaperia sopii pönttöön

Laivalla olivat käytössä samanlaiset alipainevessat kuin junissa ja lentokoneissa. Niiden vetokyky wc-paperin suhteen oli rajallinen. Nyrkkisääntönä pidettiin, että tukkeutumisen välttämiseksi kuuden palan käyttäminen on maksimi yhtä vessanvetokertaa kohden. Jos paperitöihin oli tarvis käyttää enemmän materiaalia, oli edettävä ns. välivetotaktiikalla. Kotiin tultua huomasin laskevani papereita ja miettiväni, vieläkö putkeen sopii.