Perjantaipäivänä tunnelmat olivat korkealla. Takana oli viikko purkutoimenpiteitä. Osa joukkueista kuittasi pois tavaroitaan hiki hatussa aamusta iltaan. Minä kuuluin siihen poppooseen, jolla ei ollut materiaalia kuitilla juurikaan. Kirkollisen työn arkku, DVD-levylaatikko ja kitara lähtivät jo tiistaina Säkylää kohti. Torstain aikana luovuin henkilökohtaisista tavaroistani ja liikuin viimeisen vuorokauden Upinniemen varuskunnan alueella siviiliksi naamioituneena.

Lähtöä oli tehty pitkään. Operatiivinen toiminta päättyi huhtikuun viimeisenä päivänä. Viikko purjehdittiin Kreetalle, jossa sanottiin hyvästit kolmasosalle väestä. Siitä viikon päästä juhlittiin maailmanmestaruutta Cadizissa, jonka jälkeen vielä viikon mittainen purjehdus Suomeen. Erilaisia hyvästejä tuli pitkin matkaa. Viimeinen grilli-ilta ankkurissa saaristossa ja keskiviikkona tutustuminen Suomenlinnan merisotakouluun ja Suomen suurimpiin kuuluvaan puulämmitteiseen saunaan olivat viimeiset rennosti yhteen kokoavat tilanteet.

Pitkä kotiutuminen on toisaalta rankkaa. Kuukausi ollaan jo kotiutumassa, mutta silti vielä kovin kaukana päämäärästä. Yllätyin, kuinka nopealta viimeinen viikko maissa tuntui. Hetkessä koitti perjantaiaamu, ja ympyrä sulkeutui, kun joukko kokoontui taas varuskunnan elokuvasaliin. Sosiaalikuraattorin oppitunti, merivoimien esikunnan ja Suomenlahden meripuolustusalueen terveiset ja tietysti päällikön loppusanat saattelivat pääjoukon kotimatkalle. Muutamat avainhenkilöt jatkoivat vielä komennustaan joitakin päiviä.

Operaatio oli vapaaehtoinen ja nautin siitä paljon. Silti suuri vapaudentunne valtasi mielen, kun istahdin autoon ja lähdin ajelemaan kotia kohti. Aikansa kutakin. Kun on asennoitunut tietyn mittaiseen projektiin, sen päättyminen on tärkeä asia. Minulle päätöstilaisuus oli erittäin miellyttävä. Sain muistamisen, joka jätti itselle sen tunteen, että työni koettiin tärkeäksi ja että osasin jollain tavalla paikkani täyttää. Elämä missiossa oli vaikuttava kokemus kaikin puolin, mutta saatu tunnustus jättää entistä mieluisamman silauksen kaikkeen nähtyyn ja koettuun.

Kotiin saapuminen aloitti arjen haltuun ottamisen. Kaikki oli ihan tuttua. Ja kaikkea katseli silti vähän uudella tavalla. Totta kai missio muuttaa, mutta erilaisuus on kai suurimmaksi osaksi huumaa koetusta ja ihastusta tutuista ympyröistä. Toisaalta olen täynnä energiaa ja intoa. Toisaalta tekee mieli hiukan puhaltaa. Auto sai alleen kesärenkaat suurella tarmolla, mutta kotia en ole vielä jaksanut siivoilla. Lenkkeily painonpudotuksen merkeissä alkoi heti seuraavana päivänä, mutta tavarat ja matkamuistot ovat levällään pitkin kämppää, ettei sekaan tahdo sopia. Oma sänky on pehmeä ja uni makea. Se on tuttu ja turvallinen. Ja se tunne on outo.

Parissa päivässä olen ehtinyt nähdä seurakunnan nuorisoa sekä vanhempaakin väkeä. Yleisimmin minulta on kysytty, onko hienoa olla Suomessa. Kyllä on. Kaikki tuntuu olevan niin hyvin. Nuorille kyllä sanoin, että varmaan olen jollain tavalla muuttunut. En tiedä kyllä miten. Mutta ensimmäistä kertaa kotona vessan peilistä itseäni katsoessani tajusin, ettei neljässä viikossa kaikki rusketus ole hävinnyt. Merisotakoulun saunaillassa minulta kysyttiin, onko salaisuuteni valkaistu uimahousujen kohta, jolla saan itseni näyttämään muka ruskettuneelta. Rajaton rusketus ei ole minun juttuni. Rajat ovat ainoa todiste muutoksesta. Omaa kuvaa peilistä katsoessani oivalsin, että tässä ympäristössä en ole koskaan ollut tämän värinen. Muutoksen huomasi vasta tutussa ympäristössä.

 

Päivän kotiutumishavainto: Maito on hyvää

Lohjan aluesairaalan röntgenkuvauksen ja laboratoriotestien yhteydessä söimme sairaalan ruokalassa. Kyseessä oli juuri sellainen ruokala, jota mielessäni aina manaan, kun niissä maidonjuojille on tarjolla vain rasvatonta maitoa. Pakko oli ottaa, kun ei maistuvampaa ollut tarjolla. Yllätyin, miten hyvältä maito maistui. Operaatiossa juotu maito ei ollut suomalaista, joten eroja oli. Tuttu maku oli hyvä. Ei minusta silti tule rasvattoman maidon juojaa. Kevytmaito maistui kotona vielä paremmalle.